Author: Eero Tuorila

  • Koronaviruksesta ja 100,000 jenistä

    Korjattu 24.12.2020: “Kishida Nobusukea” ei ole tiettävästi Japanin politiikan areenalla olemassakaan. Nimi korjattu oikeaksi: “Kishida Fumio”.

    Kirjoitin tällä viikolla Ulkopolitistiin artikkelin koronavirusepidemian torjunnasta Japanissa. Artikkeli oli kolmas – ja ainakin toistaiseksi viimeinen – osa kolmiosaisessa juttusarjassa, joista kaksi ensimmäistä käsittelivät koronavirusepidemian torjuntaa Taiwanissa ja Etelä-Koreassa. Kummatkin jutut olivat erinomaisia; kiitos siis niiden kirjoittajille, AJ:lle ja Katrille, jotka lähtivät innokkaina kirjoittamaan juttuja melko lyhyellä varoitusajalla.

    En ole tätä blogia päivittänyt lähes puoleen vuoteen. Kuten viime vuoden maahanmuuttopolitiikka-jutun kanssa, jäi tätäkin juttua tehdessä mieleen muutamia asioita, joita en jutussa maininnut tai käsitellyt. Artikkelia tehdessä niin sanotulle leikkauspöydälle jää aina asioita, jotka eivät mahtuneet artikkeliin joko sen takia, etteivät ne sopineet jutun rakenteeseen, tai ihan vaan puhtaasti sanamäärän rajoittamiseksi.

    Tämän lisäksi koronavirusepidemian torjunnasta kirjoittaminen on vähän niin kuin yrittäisi ampua liikkuvaa maalia. Asiat on kerrottava niin, kuin ne sillä hetkellä näyttävät; jos jokin epidemiatilanteessa (tai valtion toimissa) sattuukin muuttumaan, ei sille julkaisun jälkeen voi tehdä mitään. Tämä on toki luonnollinen rajoitus jutuissa, jotka käsittelevät meneillään olevaa tapahtumaa. Samalla se myös ohjaa jutunkirjoittamisessa valtion yleisten toimien analysointiin ja epidemiantorjunnan toimenpiteiden ja lähtökohtien avaamiseen – jotka pysyvät suurin piirtein samana, vaikka jotkin yksittäiset toimet saattavatkin muuttaa muotoaan. Näin kävi myös Japanin kohdalla.

    100,000 jenin kolminkertaistaminen: mitä kulisseissa tapahtui?

    Ulkopolitistin artikkelissa mainitsin Japanin valtion kaavailleen 300,000 jenin lähettämistä niille kotitalouksille, joissa pääasiallisen tulonsaajan tulot tippuvat yli 50 prosentilla. Tämä kuitenkin muuttui juuri ennen julkaisupäivää, sillä hallitus ilmoitti keskiviikkona suunnitelmistaan maksaa 100,000 jeniä kaikille maassa asuville, niin kansalaisille kuin maassa pysyvästi asuville ulkomaan kansalaisillekin. Valtiovarainministeri Taro Aso kertoi perjantaina uutistoimisto Jijille ja Kyodolle, että rahat voisivat olla valmiina maksettavaksi ensi kuun aikana. Kyseessä ei artikkelin mukaan ole ensimmäinen kerta, kun vastaava rahamäärä on kilahtanut japanilaisten pankkitileille, sillä vastaava siirto tehtiin myös vuonna 2009, jolloin se oli yksi silloisen hallituksen vastauksista maailman finanssikriisille – joka tunnetaan Japanissa yleisemmin termillä ”Lehman shock”.

    Suunnitelma itsessään ei ole kovinkaan mielenkiintoinen – jätän sen taloudellisten vaikutusten arvioinnin ihmisille, jotka ymmärtävät jotain taloustieteestä – mutta muutoksen kulisseissa tapahtunut poliittinen peli puolestaan on. Suunnanmuutoksen taustalla oli pääministeripuolue LDP:n hallituskumppani Komeito[i], joka oli alusta alkaen ehdottanut 100,000 jenin maksamista kaikille 300,000 jenin sijaan. Myös tapa, jolla suunnanmuutos tehtiin, oli melko dramaattinen: Komeiton puoluejohtaja Yamaguchi Natsuo marssi keskiviikkona Aben pakeille ja vaati hallituksen jo vahvistetun suunnitelman muuttamista oman ehdotuksensa mukaisesti.

    Mutta miksi? Japan Times-lehden toimittaja Satoshi Sugiyaman mukaan Yamaguchi muun muassa kertoi Abelle alkuperäisen suunnitelman olevan epäsuosittu hallituksen koronavirustorjuntaa kohtaan muutoinkin kriittisen kansan keskuudessa. Pelot epäsuosiosta eivät kuitenkaan välttämättä olleet Komeiton pääasiallinen huolenaihe. Japan Timesin haastattelemien asiantuntijoiden mukaan Komeiton vaatimuksen taustalla oli huoli siitä, etteivät useimmat puolueen pääasiallisen kannattajakunnan muodostavan Soka Gakkain jäsenistä saisi jeniäkään korvauksia, jonka lisäksi toissijaisena huolena oli 300,000 jenin suunnitelman saama negatiivinen vastaanotto.

    Paine Komeitoa kohtaan oli siis tullut suomalaisittain sanottuna kentältä: Soka Gakkaista, joka on buddhalaisuuteen perustuva uususkonto, viestitettiin puolueelle, ettei se välttämättä enää kykenisi tukemaan puoluetta vaaleissa, jos Komeito hyväksyisi LDP:n 300,000 jenin suunnitelman. Komeito otti varoituksen tosissaan: uutistoimisto Jijin mukaan (japaniksi) Yamaguchi ilmoitti Abelle olevansa valmis marssimaan ulos koko hallituskoalitiosta, jos puolueen vaatimukseen suunnitelmanmuutoksesta ei suostuttaisi. Jos Abe halusi välttää uudet vaalit ja pysyä pääministerinä, ei LDP:llä siis toisin sanoen ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin suostua hallituskumppaninsa vaatimuksiin. Lopputuloksena hallitus ilmoitti keskiviikkona muokkaavansa vain viikkoa aiemmin hyväksyttyä lisäbudjettiehdotusta Komeiton muutosvaatimuksen sisällyttämiseksi.

    Komeiton tapa hoitaa asia käytännössä uhkausten avulla tulee todennäköisesti hiertämään puolueiden välejä koalition sisällä, ja Jijin artikkelissa LDP:n lainsäädännön tutkimusosastoa, joka on ikään kuin puolueen sisäinen ajatuspaja, johtavan Kishida Fumion lähipiiriin kuuluva kommentoi olevansa hermoissaan, sillä väännön lopputuloksena näyttää siltä, että Komeito tuhosi 300,000 jenin suunnitelmaa pitkään ja hartaasti suunnitelleen LDP:n imagon selkkauksen myötä. Teneo Intelligence-yhtiön analyytikko Tobias Harris totesi Twitterissä, että myös Aben asema on heikentynyt selkkauksen ja koronavirusepidemian myötä.

    Harris kertoi lisäksi Japan Timesille Komeiton onnistuneen liikkeen kielivän LDP:n vallan murenemisesta hallituskoalition sisällä. Aben näkemyksen mukaan alkuperäisessä suunnitelmassa rahan jakaminen olisi ollut nopeampaa, mutta ongelmaksi nousikin se, että rahan saamiseksi oli asetettu useita eri vaatimuksia, jotka hakijan pitäisi täyttää. Harris toteaa vielä lopuksi, ettei suunnanmuutos enteile hyvää Aben loppukaudelle, jonka on LDP:n peruskirjan mukaan päätyttävä ensi vuoden lopulla. Koronavirusepidemia voikin olla Abelle kohtalokas, jos nykyisin laajalle levinnyt näkemys hallituksen tumpeloinnista säilyy.

    Miksi LDP taipui asiassa?

    Mielenkiintoinen kysymys onkin se, miksi LDP (284 paikkaa alahuoneessa) taipui sitä merkittävästi pienemmän Komeiton (29 paikkaa) vaatimukseen? Twitterissä Indianan yliopiston apulaisprofessori Adam P. Liff kertoo, että taustalla on LDP:n ja Komeiton koalitiohallituksen ytimestä löytyvä keskinäisriippuvuus, joka osaltaan myös selittää sen, miksi koalitio on vuodesta 1999 eteenpäin ollut (vuosia 2009-2012 lukuun ottamatta) jatkuvasti vallassa. Liffin ja North Texasin yliopiston apulaisprofessori Maeda Konin tutkimuksen (s. 56) mukaan taustalla on LDP:n ja Komeiton sopimus, jossa puolueet eivät kilpaile keskenään maan vaalipiireissä (joista jokaisesta äänestetään parlamenttiin vain yksi edustaja).

    LDP:n ehdokkaat eivät kilpaile Komeiton kanssa samoissa vaalipiireissä ja toisinpäin, jonka lisäksi Komeito ohjeistaa lojaalia äänestäjäkuntaansa äänestämään LDP:n ehdokasta vaalipiireissä, joissa sillä ei ole omaa ehdokastaan. Seurauksena LDP:llä ja Komeitolla on useita kansanedustajia, jotka eivät istuisi parlamentissa, jos puolueiden kannattajakunnat eivät suostuisi äänestämään toisen puolueen edustajaa. LDP on kuitenkin riippuvaisempi Komeiton kannattajakunnasta kuin Komeito LDP:n kannattajista, sillä LDP:llä on paljon enemmän kansanedustajia. New Yorkin yliopiston Amy Catalinac tarjosi Twitterin puolella vielä tarkemman ja paremman selityksen LDP:n ja Komeiton sopimuksesta ja sen merkityksestä LDP:lle.

    Liffin ja Konin tutkimuksen (s. 63-64) mukaan seitsemässä 2000-2017 välillä järjestetyissä vaaleissa noin 30 % LDP:n kansanedustajista voitti kisansa Komeiton äänestäjien ansiosta. Tutkimuksen mukaan LDP ei ilman Komeiton äänestäjäkuntaa olisi nykyisessä asemassaan maan ylivoimaisesti suurimpana puolueena, joka hallitsee yli puolta alahuoneen edustajanpaikoista. Tämän vuoksi Komeiton verrattain alhainen edustajamäärä ei kerro koko totuutta puolueen poliittisesta valta-asemasta.

    [i] Oppositiopuolueista ainakin perustuslakidemokraatit (CDPJ) ja kommunistit (JCP) ovat julkisesti ottaneet kannan, jonka mukaan 100,000 jenin ohella 300,000 jenin rahasiirto talousvaikeuksiin joutuneille kotitalouksille pitäisi edelleen toteuttaa. Lähde: ”立憲幹事長「30万円給付も維持を」 「一律10万円と役割異なる」 NHK番組で” Mainichi Shimbun (viitattu 19.4.2020)
    https://mainichi.jp/articles/20200419/k00/00m/010/089000c

  • “Keisari” Kumazawa

    Senton palatsin puutarha

    Naruhito on nyt virallisesti Japanin keisari. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta ansiokkaan artikkelin jo keväällä, joten en käsittele uutta tai vanhaa keisaria sen enempää. Päättyneestä 30-vuotisesta Heisei-aikakaudesta ja sen aikana tapahtuneista merkittävistä yhteiskunnallisista muutoksista voi puolestaan lukea Japan Timesin Defining the Heisei Eraartikkelisarjan artikkeleista.

    Keisariin liittyvä uutisointi palautti kuitenkin mieleeni John W. Dowerin erinomaisen kirjan Embracing Defeat: Japan in the Wake of World War II, jossa Dower kertoo yksityiskohtaisesti Japanin yhteiskunnasta maan antautumisen jälkeen. Vaikka kirja on kokonaisuudessaan kiehtova, jäi itselleni erityisesti muistoon kirjan kymmenes kappale, joka käsittelee keisaria ja hänen asemaansa antautumisen jälkeen.

    Dowerin mukaan kansalaiset suhtautuivat antautumisen jälkeen keisariinsa jokseenkin välinpitämättömästi, eikä valtaosaa japanilaisista erityisesti kiinnostanut mitä miehittäjät Hirohitolle tekevät (toisin kuin amerikkalaiset itse ajattelivat). Kuten Dower kirjassaan arveleekin, oli kansalaisten sodanaikainen keisarifanaattisuus todennäköisesti ainakin osittain pinnallista, sosiaalisten normien sanelemaa käytöstä.

    Yhteiskunnan vapautuminen ja “keisari” Kumazawa

    Kumazawa Hiromichi. sanomalehti Asahi Shimbunin kuvaamana 17.8.1955 (Lähde: Wikimedia Commons)

    Muualla kappaleessa on mukana kiehtova tarina kekseliäästä, 58-vuotiaasta nagoyalaiskauppias Kumazawa Hiromichistä, joka nousi sodan jälkeen kuuluisaksi väittäessään vuonna 1946 olevansa Japanin todellinen keisari. Kumazawa ei väitteissään ollut lainkaan ainoa, ja hänen kilpailijoihinsa lukeutuivat muun muassa ”keisarit” Nagahama, Sado, Tomura, Yokokura ja Miura.

    Kumazawa oli pyrkyreistä tavallaan uskottavampi, sillä hän väitti olevansa niin kutsutun eteläisen hovin jälkeläinen. Hovi oli hävinnyt 1300-luvulla pohjoiselle hoville kiistan siitä, kumpi suku on oikeutettu keisarin valtaistuimen perijä, ja keisarisuku onkin siitä lähtien perustunut pohjoiseen sukuhaaraan.

    Dowerin mukaan on historian valossa teoreettisesti mahdollista perustella eteläisen hovin olleen lähempänä ”todellista” keisariperimää. Tämä teoreettinen perustelu riitti Kumazawalle, joka lähti sukunsa siunauksen saatuaan kiertämään maata ja keräämään tukijoita väitteelleen, nimittäen keisari Hirohitoa (Shōwa) sotarikolliseksi. Liittoutuneiden miehitysarmeijan johtajaa kenraali Douglas MacArthuria Kumazawa kutsui puolestaan ”taivaiden lähettilääksi” – oletettavasti siksi, että Kumazawa osasi arvata, kenen kautta mahdollinen päätös keisarin vallasta poistamisesta menisi miehityksen aikaan.

    Kuten saattaa arvata, ei Kumazawa lopulta onnistunut kampeamaan Hirohitoa ulos Tokion keisarillisesta palatsista. Pienen maistiaisen keisarillisesta elämästä hän ehti kuitenkin saada: Hirohiton vieraillessa Nagoyassa lokakuussa 1946 Kumazawa kurvasi autollaan keisarin autosaattueen häntäpäähän.

    Dowerin kirjan osalta Kumazawan tarina päättyy tähän, ja Dowerille Kumazawa on lähinnä esimerkki sodanjälkeisen Japanin vapautuneemman yhteiskunnallisen ilmapiirin mahdollistamista ilmiöistä jossa jopa keisarin aseman kysenalaistamisesta oli tullut laillisesti ja tietyllä tavalla myös sosiaalisesti hyväksyttävää. Kumazawa oli aikakautensa tuote niin omalaatuisuudessaan kuin myös keräämässään näkyvyydessä, eikä hänen kaltainensa julkisuuden henkilö todennäköisesti nousisi nykyään enää samalla tavalla julkisuuteen.

    Mitä Kumazawalle lopulta kävi? Japaninkielinen Wikipedia kertoo, että Kumazawan status julkkiksena hiipui vähitellen, ja 50-luvulla entisestä “keisarista” väännettiin lähinnä vitsejä Japanin viikkolehdissä. Sketsi oli nähty, sille oli naurettu, ja oli aika siirtyä seuraaviin vitseihin – vaikka Kumazawa itse ei nähnyt väitteissään mitään vitsin aihetta.

  • Japanin maahanmuuttopolitiikka addendum

    Kirjoittamani artikkeli Japanin maahanmuuttopolitiikasta julkaistiin eilen The Ulkopolitistissa. Voit lukea sen tästä.

    Artikkeli on nyt parin viikon työn jälkeen valmis. Kuten yleensä pidempien analyysien kohdalla, oli tämäkin artikkeli paisumassa jo melko mittavaksi. Suuri kiitos kuuluukin Aasia ja Tyynenmeren toimitustiimin kollegoilleni sekä Ulkopolitistin kielenhuoltajalle, joiden ansiosta artikkelia saatiin reilusti selkeämmäksi.

    Ajattelin kuitenkin kirjoittaa tänne muutamia huomiota sekä ajatuksia, joita artikkelia kirjoittaessa heräsi.

    Japanin maahanmuuttopolitiikan perimmäinen dilemma – joka tuli esiin artikkelissa implisiittisesti mutta ei eksplisiittisesti – on maan ristiriitaisten tavoitteiden yhteensovittaminen.  Japanissa on tunnistettu suuri ulkomaisen työvoiman tarve nykymuotoisen hyvinvointivaltion ja talouskasvun tukemiseksi. Työvoimaa, kuten artikkelissa mainitaan, tarvittaisiinkin erityisesti esimerkiksi maatalouden töihin, jonka tuotanto on luonnollisesti levittäytynyt pitkin saarimaata ja jonka harjoittajat alkavat käydä jo melko iäkkäiksi. Myös hoiva-alalla on pulaa työntekijöistä samalla kun hoivaa tarvitsevien määrä kasvaa. Roboteista ei välttämättä ole ihmisten korvaajaksi vielä pitkään aikaan.

    Samalla maa ei kuitenkaan halua valtaosan ihmisistä jäävän Japaniin, jolloin työjaksot eniten työläisiä vaativilla aloilla jäisivät vain muutaman vuoden keikoiksi, jonka jälkeen maahanmuuttajien olisi aika palata kotimaihinsa. Japani epäilemättä pystyy houkuttelemaan suuriakin määriä maahanmuuttajia sen rauhallisuudella ja palkkatasolla. Ongelmaksi voikin siis nousta se, jos ulkomaalaiset alkavat välttelemään Japania tiedostaen ettei maahan voi jäädä rakentamaan parempaa elämää. Japani ei silloin saa kipeästi tarvittuja työläisiä, eivätkä maahanmuuttajat kovasti kaipaamaansa turvallista ja stabiilia elinympäristöä.

    Japani tarvitsee työläisiä, mutta se ei halua maahanmuuttajia: työläiset taas menevät kyllä mielellään Japaniin, mutta haluaisivat jäädä sinne. Maa on kuitenkin linjansa valinnut: se aikoo mieluummin hyväksyä väestön vähenemisen noin 100 miljoonaan ja toivoa syntyvyystilanteen paranemista kuin avata rajansa suuremmille joukoille maahanmuuttajia. Valinta ei ole mitenkään automaattisesti oikein tai väärin. Samalla on kuitenkin todettava, että Japanin pitkän aikavälin tavoite kasvattaa sen ääntä kansainvälisessä politiikassa voi käydä yhä haastavammaksi, jos väestön vähenemistä ei saada tyrehdytettyä. 

  • Hello and welcome

    Welcome to my website!

    Before I post anything longer, say, a paper I’ve written, I’ll start things off by just publishing a few pictures of my trip to the Netherlands earlier this year.

    (more…)