The first thing you notice when you arrive in Japan in July is the humidity that makes your shirt stick to your skin and your pants to your knees. Under the sun, the 30+ degree heat feels unbearable. And even on a cloudy day, the heat sneaks up on you, feeling somewhat manageable at first until you realize that your backpack has now stuck itself on your back. This was pretty much the daily experience over the two and a half weeks I spent in Japan this July.
It’s feels like an immense privilege to travel to Japan at this time. Tourists are still banned from entering the country (except as part of closely supervised tour groups), but one can still get a visa for various reasons – for exchange studies, an internship, or to visit family. Once you get your visa in order, the immigration process upon arrival is surprisingly smooth: I’ve had more questions asked about my purpose for visiting the country when coming on a tourist visa.
Photo from a 2011 JICA-funded project measuring greenhouse gases from rice production. Photo by Neil Palmer, CIAT
Last year, I completed an edX course on the very (very) basics of economic development. The course – which I found fascinating – inspired me to take a look into the development policy of Japan, a topic I know relatively little about despite studying and reading about the country for a fairly long time. This is a very basic overview of on the history of Japan’s development aid and the role of conditionality init.
Japan’s development aid: Focus on quality growth and advancement of freedom
Japan is one of the world’s largest sources of development aid. In 2020 – the latest year for which data is available – the country provided a total of USD 16.3 billion in official development assistance (ODA), making it the fourth-largest donor among OECD’s Development Assistance Committee (DAC) countries. Most of Tokyo’s aid is provided bilaterally, i.e., directly to recipient states, while a fifth of its aid is channeled to multilateral and international organizations, such as various United Nations (UN) agencies.
A factor that sets Japan apart from many other donor states is its widespread use of loans over grants: loans constituted, on average, 56 % of Japan’s aid over the decade between 2009 and 2018. According to Tokyo, this is partly because Japan sees loans as fostering a spirit of “self-help” – i.e., unlike with grants, having to repay the loan will ensure borrowers are incentivised to, for the lack of a better phrase, act better. However, Hitoshi Kato finds another reason for Japan’s preference for loans: they offer a venue for aid disbursement even when government budgets are tight owing to the expectation that the money will come back to Japan’s coffers.
Japan has set three priorities for its aid disbursements. First, the country focuses on quality growth. According to the country’s aid policy-setting Development Cooperation Charter, quality growth means fighting against poverty in a sustainable and inclusive manner over growth that is “merely quantitative in nature.” Such disbursements focus on setting up regulations and institutions and, perhaps most importantly, on developing infrastructure in the recipient country (more on this later). The second focus is on advancing freedom, democracy and respect for human rights by, for example, training civil servants, investing in developing legal systems and boosting anti-corruption efforts. Finally, the third (and quite broad) focus area is on building a “sustainable and resilient” international community, which, in practice, means “taking the lead” on tackling issues such as climate change and, understandably for a country where natural disasters can unfortunately be an everyday occurrence, on fighting against natural disasters.
A quick look at Japan’s actual aid disbursements per sector makes it clear that of the three focus areas, the first takes up much of Japan’s actual aid money: in 2019, a little over half (52.1 %, USD 7.6 billion) of Japan’s ODA was allocated to improving economic infrastructure, with USD 2 billion going into “social infrastructure and services,” a grab bag of a category that includes things such as aid for improving sanitation facilities and boosting education.
Top 10 recipient countries for Japanese aid in 2019. Source: OECD
Officially, the country’s aid policy is set by Ministry of Foreign Affairs and implemented by the Japan International Cooperation Agency (JICA), while other ministries – such as the the Ministry of Justice – are occasionally involved through projects relevant to their field of expertise, such as training judges. In practice, other ministries, too, have a hand in policy and practice of development aid: Outside the foreign ministry, The Ministry of Economy, Trade and Industry (METI) has an interest in promoting economic interests while the Ministry of Finance (MOF) is, naturally, focused on monitoring aid budgets.
A brief overview of Japan’s approach to development assistance
The roots of Japan’s development assistance is in the reparations it was forced to pay to other Asian countries following the country’s defeat in World War II. This past also helps explain the geographical focus for Japan’s aid disbursements, as most of its aid goes to Asian countries. It took until the 1970s for Japan’s aid to get off the ground: and when it did, it really took off: by 1995, it had become the largest ODA donor in the world, and although it has since slipped a few rungs down the ranks of top donors, it still remains one of the largest sources of development aid in the world today.
From the beginning, Japan’s aid/reparations was particularly focused on building infrastructure. Bridges, roads, and railway tracks would be key for spurring economic growth and, through that, development in recipient countries. This would open up opportunities for Japanese firms, too, and Tokyo would often require that the recipient state purchase the goods and services necessary for constructing infrastructure projects from Japanese firms. In the longer run, Japan hoped that the ties built through this process, and the resulting economic growth, would also help develop markets that could buy Japanese goods and while shipping sorely-needed raw materials for Japan’s manufactories.
For Tokyo, this was a win-win: private sector participation in aid projects would provide new markets for Japanese firms’ services and goods while helping integrate Asian economies with Japan’s. Perhaps most notably, this pattern of development aid also aided in the further diffusion of Japan’s own model of economic development, which was built on boosting exports and close cooperation between the state and the private sector, particularly in the form of government subsidies to export industries.
The Nhật Tân Bridge across the Red River in Hanoi, Vietnam. The bridge was funded by a loan from JICA. Photo: cloud.shepherd, Wikimedia Commons
This – supporting economic development abroad while seeking opportunities for Japanese firms to reap the rewards of development – still remains one of the key features of Japan’s aid disbursement. In addition, unlike in the past, nowadays the push for Japanese firms to take part in development projects is no longer limited to just the larger corporations: Japan has in recent years also tried to push small and medium sized firms to also participate in development project, with the aim of opening up and developing new markets for more and more Japanese firms, which would, it is hoped, boost Japan’s sluggish economic growth.
Aid has also been an important tool of foreign policy for Japan. It helped cultivate political ties with countries Japan’s armies had marched across years before. In addition, development aid would become one of Japan’s primary tools for exerting power: unable to throw (or threaten to throw) its weight around in security affairs, aid allowed Tokyo to turn its enormous economy into a tool of foreign policy and diplomacy.
Conditionality and Japan’s aid cooperation
During most of the Cold War era, Japan’s economic growth-focused aid disbursements were largely unaffected by the state of human rights or democracy in recipient states. This was partly due to the desire to advance a win-win model of development aid, where both Japan and the recipient states benefit. But Japan was also highly sensitive to the fact that the roots of its aid were found in reparations, not in selfless “aid” per se. Tokyo’s concern – justified or not – was that trying to prod recipient states towards or tying much-needed infrastructure projects to democratization and respecting human rights would evoke uncomfortable memories of its imperial past among receiving governments.
Human rights began to feature more prominently in Japan’s goals for aid after the Cold War came to an end. Japan first established democratization as part of its aid disbursement criteria in 1992, and further strengthened this goal – with the addition of language stressing the importance of respecting human rights – with its next ODA charter in 2003. As a testament to this newfound spirit, Japan was even willing to shut aid valves in response to what it deemed as unacceptable behavior: Tokyo cut off aid to Sudan and Sierra Leone in 1992 in response to human rights abuses in the former and a coup d’état in the latter, and paused (but later resumed) aid to China following its nuclear tests in 1995.
The importance of democratization and human rights was strengthened further under the 2015 Development Cooperation Charter (essentially, the ODA Charter under a new name), where democratization in particular was elevated into a “priority issue.” While Japan has sought to invest in aid projects that aim to improve rule of law and advance democratization, the monetary amount of such support has remained smaller than most of Japan’s peers.
Most of Japan’s activities in this area focus on government-to-government cooperation in the form of technical assistance to policymakers, supporting the development of legal systems and elections, which, as Atsuko Geiger writes, “are less political and hence less controversial in the view of Japanese aid agencies.” Naturally, the inherent problem in the government-to-government nature of such cooperation also means that the recipient states’ government ultimately decides whether to accept the aid offered or not, and it is somewhat unlikely that authoritarian states would welcome any aid that might foster democratization.
In addition, China looms large in its thinking on how much to push democratization to recipient states. To put it simply, were Japan to really enforce its own guidelines in all cases and suspend aid to authoritarian countries or those backsliding in democracy and respect for human rights, the end result might be that the recipient countries will just get the aid they want and need from Beijing. Japan thus faces the challenge of having to occasionally compete in aid provision with a close neighbor with a far larger budget and fewer, if any, qualms about supporting authoritarian or repressive governments. Thus, while Japan may genuinely wish to support democratization and human rights through its aid provision, it also wishes to balance this with the goal of competing with China for projects and regional influence.
Sources
”Japan” in Development Co-operation Profiles by Organization for Economic Cooperation and Development (OECD) (2021)
”Japan-East Asia Economic Relations” in Japan’s international relations: politics, economics and security by Glenn D. Hook, Julie Gilson, Christopher W. Hughes and Hugo Dobson, Routledge (2012)
”Values vs. Interest: Strategic use of Japanese Foreign Aid in Southeast Asia,” by André Asplund (2015)
”Japan’s support for democracy-related issues – Mapping Survey” by Atsuko Geiger, Japan Center for International Exchange (JCIE) (2019)
Kirjoitin hiljattain The Ulkopolitistiin artikkelin pääministeriyden taakseen jättäneestä Abe Shinzosta ja hänen poliittisesta perinnöstään. Artikkelin piti aluksi ilmestyä syyskuussa, joka olisi ollut sangen looginen julkaisuajankohta – Abe ilmoitti eroavansa elokuussa ja jätti tehtävän lopulta syyskuussa. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska hauduttelin juttua aika kauan: Word-tiedostoa tarkastellessa selviää, että tiedosto luotiin syyskuun lopulla, josta on melko pitkä matka lopulliseen julkaisupäivämäärään (16.12.). No, parempi myöhään, kun ei milloinkaan.
Pituuden puolesta jutusta piti karsia jonkun verran Aben perhetaustaa ja nuoruusvuosia käsittelevää materiaalia. Alkuperäisessä versiossa käsiteltiin pidemmin myös Aben isoisä Kishi Nobusuken poliittista perintöä sekä taustaa, mutta tämä jäi pois lopulta aika loogisesta syystä: artikkeli keskittyy ensisijaisesti Abeen ja hänen saavutuksiinsa pääministerinä, jolloin kattavat historialliset taustoitukset on syytä pitää minimissä. Kishillä on kuitenkin ollut ilmeisen iso vaikutus pojanpoikaansa: kaksi hiljattain lukemaani Aben elämää ja uraa käsitellyttä kirjaa – Tobias S. Harrisin The Iconoclast ja keskustavasemmistolaisen Asahi Shimbun -lehden toimittajien kirjoittama Kono kuni wo yurugasu otoko (”Mies, joka järisytti Japania”) – lähtevät kumpikin liikkeelle kertomalla ensin Kishin poliittisesta urasta. Tähän syynä ei toki ole vain Kishin suora vaikutus itse Abeen, sillä Kishin tarina toimii myös taustoituksena Aben suvun poliittisesta aktiivisuudesta.
Seuraava ote on Ulkopolitist-artikkelista, joka toiminee yleisenä johdatuksena sille, miten Aben ja Kishin poliittis-ideologinen suhde yleensä nähdään:
”Kishillä oli Abeen suuri vaikutus: hänen poliittisessa ajattelussaan korostui näkemys, jonka mukaan Japanin tulisi karistaa jaloistaan toisen maailmansodan tomut ja perintö ja nousta takaisin maailman suurfvaltojen joukkoon. Kishi – ja myöhemmin myös Abe – näki tavoitteen saavuttamisen kannalta keskeiseksi poistaa, tai vähintäänkin muokata, Japanin perustuslain yhdeksättä artiklaa, joka kieltää maalta sodankäynnin ja asevoimien ylläpidon. Abelle perustuslakimuutos olisi toki antanut mahdollisuuden vankistaa Japanin itsepuolustusvoimien laillista perustaa, mutta muutos olisi toiminut ennen kaikkea symbolisena irtiottona amerikkalaisten miehittäjien kynästä syntyneestä perustuslaista”.
Mutta kuka Kishi oikein oli?
Kishi Nobusuke ja Abe Shinzo: The Iconoclast
Kishin nimeen törmää erityisesti lukiessaan sodanjälkeisen Japanin politiikasta, jossa Kishi yhdistetään liberaalidemokraattisen puolueen (LDP) konservatiivisempaan ja nationalistisempaan siipeen sekä hänen päätökseensä runnoa Yhdysvaltain ja Japanin turvallisuussopimuksen uusiva laki (“anpo”) opposition ja laajojen kansanjoukkojen vastustuksesta huolimatta vuonna 1960. Kishi joutui lain läpimenon jälkeen eroamaan, jonka jälkeen Japanin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa määritti 90-luvulle saakka hänen kilpakumppaninsa Yoshida Shigerun (pääministerinä 1946–1954) mukaan nimetty ”Yoshidan doktriini”, jossa Japani jätti ulkoiset turvallisuusasiat pitkälti Yhdysvaltain kontolle ja keskittyi talouskasvun vauhdittamiseen. Kishin oma, laajempi tarina ei kuitenkaan ollut itselleni kovin tuttu ennen.
Kishi syntyi vuonna 1896 Yamaguchin prefektuurissa. Keskiluokkaisen perheensä ja sukulaisyhteyksien avulla Kishi pääsi opiskelemaan Tokiossa sijaitsevissa eliittikouluissa, jota kautta hän päätyi lopulta Tokion keisarilliseen yliopistoon, joka oli – ja on nykyisin edelleen (miinus sana ”keisarillinen”) – Japanin kovatasoisin yliopisto. Valmistuttuaan Kishi aloitti uransa virkamiehenä maan talous- ja teollisuusministeriössä 1920-luvun alussa. Yli kymmenvuotisen virkamiesuran jälkeen Kishi päätyi vuonna 1936 varaministeriksi Japanin 30-luvun alussa valloittamassa Mantšuriassa sijaitsevan Manchukuon nukkehallituksen palvelukseen. Talouspoliittisesti Kishin kolmevuotiskausi Mantsuriassa ei vaikuttanut erityisen loisteliaalta, mutta hän onnistui siellä ollessaan ystävystymään kenraali ja myöhemmin pääministeriksi nousseen Tojo Hidekin kanssa. Tojon noustessa pääministeriksi vuonna 1941 antoi hän Kishille talous- ja teollisuusministerin salkun, ja Kishi oli myöhemmin myös mukana koordinoimassa Japanin sotaa käyvän maan ammustuotantoa. Sotaonnen kääntyessä Japania vastaan vuonna 1944 Kishi kääntyi Tojon johtajuutta vastaan kehottaen pääministeriä solmimaan rauhansopimus Yhdysvaltojen kanssa, ja kaatoi lopulta Tojon hallituksen. Harris huomauttaa, ettei Kishin vastustus kuitenkaan kummunnut mistään ideologisesta pasifismista, vaan poliittisesta pitkänäköisyydestä: Kishi koki, että Tojon vastustamisella voisi kerätä poliittisia irtopisteitä sodan päätyttyä.
Useiden muiden sodanajan poliittisten johtajien sekä sotilasjohtajien tavoin Kishi tuomittiin “A-luokan” sotarikoksista Tokion kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa, ja hän vietti 3 vuotta sotavankina Sugamon vankilassa Tokiossa. Kylmän sodan luomat jännitteet toimivat kuitenkin Kishin poliittisena pelastuksena: Kylmän sodan käynnistyessä Yhdysvallat päätti rakentaa Japanista tärkeän liittolaisen kommunistisen maailman kupeeseen. Koska japanilaiset konservatiivit – kuten Kishi – eivät liiemmin itsekään perustaneet kommunismista, löysivät konservatiivit ja Yhdysvallat nopoeasti poliittisesti yhteisen sävelen. Kishi näkikin siten asiassa mahdollisuuden: Yhdysvaltojen pyrkimys tehdä Japanista tärkeä liittolainen tarjoaisi loistomahdollisuuden palauttaa Japanin suurvaltastatus.
Kishi vapautettiin Sugamosta vuonna 1948, jonka jälkeen hän pyrki hanakasti takaisin kansalliseen politiikkaan. Kishi ei perustanut silloisen pääministeri Yoshidan matalan profiilin turvallisuuspolitiikkaa painottavasta linjasta: hänen mielestään Japanin tulisi pyrkiä nousemaan uudelleen suurvallaksi, mukaan lukien turvallisuuspolitiikassa, ja toimimaan Yhdysvaltain tasavertaisena liittolaisena. Tämän saavuttaakseen Kishi oli kärkevästi muun muassa perustuslakiuudistuksen kannalla, jonka takia Yoshida pyrkikin pitämään hänet loitolla johtamastaan liberaalipuolueesta. Kishi päättikin lähteä rakentamaan uutta, konservatiivisempaa puoluetta yhdessä Hatoyama Ichiron kanssa (jonka pojanpoika, Hatoyama Yukio, toimi demokraattipuolueen pääministerinä 2009–2010). Puolueen nimeksi tuli demokraattipuolue, joka erinäisten vaiheiden jälkeen yhdistyi liberaalipuolueen kanssa luoden LDP:n vuonna 1955. Puolue koostui useista eri keskusta-oikeistolaisista ideologisista ryhmittymistä, joiden joukosta löytyi kannatusta niin Yoshidan varovaiselle linjalle kuin Kishin konservatiivisemmalle linjalle. Kishi toimi aluksi uuden puolueen pääsihteerinä nousten lopulta puoluejohtajaksi ja siten pääministeriksi vuonna 1957.
Turvallisuussopimuksen vastaisia mielenosoituksia Tokiossa 15.6.2020. Kuva: Asahi Shimbun Company, “Album: The 25 Years of the Postwar Era” via Wikimedia Commons
Harrisin mukaan Kishi nousi kuitenkin pääministeriksi auttamatta liian myöhään muuttaakseen perustuslakia. Kävi ilmi, että kansa oli perin tyytyväinen uuteen perustuslakiin ja sen myötä luotuun matalan profiilin turvallisuuspoliittiseen linjaan. Kishin halukkuus muuttaa tuoreeltaan syntynyttä konsensusta kohtasikin laaja-alaista vastarintaa niin kansan, opposition kuin oman puolueensakin riveissä. Kuten ylempänä mainittiin, Kishin pääministeriys kaatui lopulta vuoden 1960 Yhdysvaltain ja Japanin välisen turvallisuussopimuksen solmimisen myötä. Kishi pyrki uudelleenneuvottelemaan sopimuksen sisällön niin, että maiden välinen turvallisuussuhde muuttuisi tasa-arvoisemmaksi, ja hänen johdollaan Japani onnistuikin esimerkiksi poistamaan sopimuksesta kohdan, joka olisi sallinut Yhdysvaltojen puuttumisen Japanin sisäiseen turvallisuuteen. Sopimus joutui kuitenkin valtavan ryöpytyksen kohteeksi. Vasemmistolaisemmat puolueet ja rauhanaktivistit eivät kokeneet läheisempiä Yhdysvaltain ja Japanin välisiä turvallisuussuhteita mitenkään positiivisena asiana, eikä edes liberaalidemokraattien sisälläkään ollut konsensusta siitä, oliko uusi sopimus todella tarpeen.
Kishin päätös runnoa laki parlamentin alahuoneen läpi ilman opposition kansanedustajien läsnäoloa toimi lopullisena naulana Kishin (poliittiseen) arkkuun. Kishin toiminnan nähtiin sotineen demokratian normeja vastaan. Kun Tokion yliopiston opiskelija Kamba Michiko menehtyi poliisin ja mielenosoittajien yhteenotossa 15.6.1960, kasvoi puolueen sisäinen ja ulkoinen paine Kishille liian kovaksi, jolloin hän päätti erota pääministerin tehtävistä. Ero ei kuitenkaan tarkoittanut eroa politiikasta: Kishi jäi kansanedustajaksi, ja hän pysyi vaikutusvaltaisena LDP:n jäsenenä vielä vuosikymmenien ajan. Kuten Harris huomauttaa, Kishi teki politiikassa paljon muutakin: hän muun muassa asetti YK:n Japanin ulkopolitiikan keskiöön, ja pyrki myös luomaan hyvinvointivaltion perustuksia. Turvallisuussopimus lienee kuitenkin edelleen ensisijainen asia, josta Kishi muistetaan nykypäivänäkin.
Kishi oli Aben isoisä hänen äitinsä Yokon puolelta. Aben isä, Abe Shintaro, aloitti uransa toimittajana, kunnes hän pyrki (Kishin vastustuksesta huolimatta) politiikkaan voittaen paikan alahuoneen edustajana vuonna 1955. Shintaro itse oli niin ikään osa poliittista dynastiaa, sillä hänen isänsä, Abe Kan[i], oli itse kansanedustajana 40-luvulla. Kan oli poliittisesti Kishin vastakohta: Kishin koordinoidessa sodanaikaisen Japanin teollista tuotantoa vastusti Kan kiivaasti Japanin sotia niin Kiinan ja myöhemmin Yhdysvaltojen kanssa. Kan kuitenkin kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen vuonna 1946, jolloin hänellä ei ollut koskaan suoraa vaikutusta pojanpoikaansa Shinzoon.
Abelle Kishi oli läheinen hahmo. Shintaro nousi parlamenttiin vuonna 1958, jonka seurauksena Aben isä ja äiti viettivät usein paljon aikaa kampanjoimassa ja luomassa suhteita paikallisiin Yamaguchin prefektuurissa. Aben ja hänen veljiensä kasvatuksesta vastasikin usein perheen lastenhoitaja. Abe ja hänen isoveljensä Hironobu viettivät myös toisinaan aikaa Kishin luona, joka Harrisin mukaan leikki mielellään lastenlastensa kanssa. Harris kuvaa Aben kertovan omassa kirjassaan vierailleensa lapsena pääministerin virka-asunnolla ja ihmetelleensä, mitä ihmettä virka-asuntoa ympäröivät mielenosoittajat huutelivat – ja miksi he haukkuivat hänen isoisäänsä. Abelle Kishi oli ystävällinen ja mukava isoisä, kun taas monelle japanilaiselle Kishi symboloi Japanin sodanaikaista konservatiivista ja demokratiaa halveksivaa linjaa. Tämä ero selittänee ainakin osittain Aben pyrkimystä puolustaa isoisäänsä, ja Harris kertookin lapsuuden kokemusten jättäneen Abeen vahvan muistijäljen.
Kishin varjo: Kono kuni wo yurugasu otoko
Syyskuun loppupuoliskolla 2015 Japanin parlamentti hyväksyi uuden turvallisuuslain, joka antoi Japanin itsepuolustusvoimille mahdollisuuden rientää liittolaisen (käytännössä Yhdysvaltojen) apuun tiettyjen ehtojen[ii] täyttyessä. Kolme päivää myöhemmin Abe ja Yoko, hänen äitinsä, matkustivat Shizuokan prefektuurissa sijaitsevalle Fujin hautausmaalle, johon Shintaro ja Kishi on haudattu.
Aben hallinnon turvallisuuslaki oli kerännyt laajaa vastustusta niin opposition kuin kansankin riveissä, eikä LDP:n hallituskumppani Komeitokaan ollut järin innostunut laista. Kirjassa huomioidaan, kuinka Abe viittasi isoisäänsä Kishiin laista käytävässä parlamentaarisessa väittelyssä kuvaamalla oppositiopuolueiden turvallisuuslakia vastustavien argumenttien olevan lähes täsmälleen samat kuin väitteet, joilla oppositio vastusti Kishin läpi runnomaa Yhdysvaltain ja Japanin välistä turvallisuussopimusta. ”Oppositiopuolueet väittävät, että turvallisuuslain myötä sotkeutuisimme sotaan, ja aviomiehet ja lapset pakotettaisiin rintamalle. On valitettavaa, että oppositio turvautuu tällaisiin äärimmäisen vastuuttomiin lausuntoihin”, Aben kerrotaan sanoneen parlamentissa, ja lisänneen, kuinka ”nykyiset väitteet muistuttavat hyvin paljon niitä lauseita, joita Kishi kohtasi parlamentissa”. Kirjassa huomautetaan, kuinka aivan kuten Kishi, myös Abe lopulta runnoi turvallisuuslain läpi valtavista mielenosoituksista huolimatta. Suurimpana erona on toki se, että vuosikymmenien saatossa LDP:n sisäinen mielipide oli lopulta ajautunut Kishin ja myöhemmin Aben turvallisuuslakia – ja perustuslakiuudistusta – tukevan linjan taakse, eikä puolueen sisällä ollut enää vuonna 2015 nähtävissä samankaltaisia, syviä jakolinjoja kuin minkä kanssa Kishi kamppaili yli 50 vuotta aiemmin.
Turvallisuuslain ohella kirjassa spekuloidaan Kishin perinnön olevan nähtävissä myös toisessa teossa, joka tapahtui noin kuukautta ennen lain läpimenoa. Toisen maailmansodan päättymisen 70-vuotisena merkkipäivänä Abe piti puheen, jossa hän käsitteli sodan perintöä sekä Japanin toimia sodan aikana. Jo ennen puheen pitämistä monet olivat huolissaan, mitä Abe tulisi sanomaan puheessaan. Pyrkisikö hän jollain tavalla puolustelemaan Japanin toimia Toisessa maailmansodassa, vai vesittäisikö hän 20-vuotta aiemmin pääministeri Murayama Tomiichin silloin melko positiivisesti vastaanotetun ja selkeästi sotaa ja Japanin toimia katuvan 50-vuotismerkkipäiväpuheen?
Ihan näin pitkälle Abe ei puheessaan mennyt, mutta kirja kuvaa Aben puhetta joka tapauksessa ”epäselväksi” (aimai). Vaikka Abe toisti Tomiichin puheessa käytettyä termiä ”hyökkäys” (“aggression”), toteaa kirja Aben lausunnon vesittäneen sanavalinnan merkityksen listaamalla sen vain yhtenä terminä muiden joukossa (”incident, aggression, war”) pyrkien siten ”häivyttämään” Japanin roolia. Kirjan mukaan Tokion kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Japanin toimet tuomittiin ”hyökkäyssodaksi”, mutta useat Japanin silloiset johtohenkilöt – kuten Kishi – kutsuivat sotaa ”puolustussodaksi”. Kirjan mukaan Aben sanavalinta voidaan tulkita yritykseksi suojella Kishin perintöä. Toisaalta sanavalinnan voi nähdä myös esittävän hyvän esimerkin Aben omasta ajattelusta Japanin toiminnan osalta, eikä kyseessä ole välttämättä suoranaisesti Aben pyrkimys “puolustaa” isoisäänsä. Kishi ei luonut Aben ajattelutapaa asian suhteen: hänellä on kuitenkin epäilemättä ollut jonkinasteinen vaikutus pojanpoikansa ja Japanin pitkäikäisemmän pääministerin ajatteluun asian suhteen.
Lähteet
Asahi Shimbun -lehden toimittajat. Kono kuni wo yurugasu otoko. Chikuma Shobō (2016). Japaninkielinen nimi: この国を揺るすが男 安部晋三とは何者か
[i] Kan oli aikalaisekseen rohkea poliitikko, joka voitti paikan 1942 järjestetyissä alahuonevaaleissa, jossa vain harva Japanin sotia (eli hallituksen linjaa) vastustava poliitikko pääsi parlamenttiin.
[ii] Kerrankin mahdollisuus mainostaa omaa gradua! Lakia ja sen sisältämiä rajoitteita käsitellään kappaleessa 5 (”The collective self-defence law of 2015”).
Naruhito on nyt virallisesti Japanin keisari. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta ansiokkaan artikkelin jo keväällä, joten en käsittele uutta tai vanhaa keisaria sen enempää. Päättyneestä 30-vuotisesta Heisei-aikakaudesta ja sen aikana tapahtuneista merkittävistä yhteiskunnallisista muutoksista voi puolestaan lukea Japan Timesin Defining the Heisei Era–artikkelisarjan artikkeleista.
Keisariin liittyvä uutisointi palautti kuitenkin mieleeni John W. Dowerin erinomaisen kirjan Embracing Defeat: Japan in the Wake of World War II, jossa Dower kertoo yksityiskohtaisesti Japanin yhteiskunnasta maan antautumisen jälkeen. Vaikka kirja on kokonaisuudessaan kiehtova, jäi itselleni erityisesti muistoon kirjan kymmenes kappale, joka käsittelee keisaria ja hänen asemaansa antautumisen jälkeen.
Dowerin mukaan kansalaiset suhtautuivat antautumisen jälkeen keisariinsa jokseenkin välinpitämättömästi, eikä valtaosaa japanilaisista erityisesti kiinnostanut mitä miehittäjät Hirohitolle tekevät (toisin kuin amerikkalaiset itse ajattelivat). Kuten Dower kirjassaan arveleekin, oli kansalaisten sodanaikainen keisarifanaattisuus todennäköisesti ainakin osittain pinnallista, sosiaalisten normien sanelemaa käytöstä.
Muualla kappaleessa on mukana kiehtova tarina kekseliäästä, 58-vuotiaasta nagoyalaiskauppias Kumazawa Hiromichistä, joka nousi sodan jälkeen kuuluisaksi väittäessään vuonna 1946 olevansa Japanin todellinen keisari. Kumazawa ei väitteissään ollut lainkaan ainoa, ja hänen kilpailijoihinsa lukeutuivat muun muassa ”keisarit” Nagahama, Sado, Tomura, Yokokura ja Miura.
Kumazawa oli pyrkyreistä tavallaan uskottavampi, sillä hän väitti olevansa niin kutsutun eteläisen hovin jälkeläinen. Hovi oli hävinnyt 1300-luvulla pohjoiselle hoville kiistan siitä, kumpi suku on oikeutettu keisarin valtaistuimen perijä, ja keisarisuku onkin siitä lähtien perustunut pohjoiseen sukuhaaraan.
Dowerin mukaan on historian valossa teoreettisesti mahdollista perustella eteläisen hovin olleen lähempänä ”todellista” keisariperimää. Tämä teoreettinen perustelu riitti Kumazawalle, joka lähti sukunsa siunauksen saatuaan kiertämään maata ja keräämään tukijoita väitteelleen, nimittäen keisari Hirohitoa (Shōwa) sotarikolliseksi. Liittoutuneiden miehitysarmeijan johtajaa kenraali Douglas MacArthuria Kumazawa kutsui puolestaan ”taivaiden lähettilääksi” – oletettavasti siksi, että Kumazawa osasi arvata, kenen kautta mahdollinen päätös keisarin vallasta poistamisesta menisi miehityksen aikaan.
Kuten saattaa arvata, ei Kumazawa lopulta onnistunut kampeamaan Hirohitoa ulos Tokion keisarillisesta palatsista. Pienen maistiaisen keisarillisesta elämästä hän ehti kuitenkin saada: Hirohiton vieraillessa Nagoyassa lokakuussa 1946 Kumazawa kurvasi autollaan keisarin autosaattueen häntäpäähän.
Dowerin kirjan osalta Kumazawan tarina päättyy tähän, ja Dowerille Kumazawa on lähinnä esimerkki sodanjälkeisen Japanin vapautuneemman yhteiskunnallisen ilmapiirin mahdollistamista ilmiöistä jossa jopa keisarin aseman kysenalaistamisesta oli tullut laillisesti ja tietyllä tavalla myös sosiaalisesti hyväksyttävää. Kumazawa oli aikakautensa tuote niin omalaatuisuudessaan kuin myös keräämässään näkyvyydessä, eikä hänen kaltainensa julkisuuden henkilö todennäköisesti nousisi nykyään enää samalla tavalla julkisuuteen.
Mitä Kumazawalle lopulta kävi? Japaninkielinen Wikipedia kertoo, että Kumazawan status julkkiksena hiipui vähitellen, ja 50-luvulla entisestä “keisarista” väännettiin lähinnä vitsejä Japanin viikkolehdissä. Sketsi oli nähty, sille oli naurettu, ja oli aika siirtyä seuraaviin vitseihin – vaikka Kumazawa itse ei nähnyt väitteissään mitään vitsin aihetta.
Eero Tuorila 
.jpg){kind=link}
.jpg){kind=link}
