Kirjoitin hiljattain The Ulkopolitistiin artikkelin pääministeriyden taakseen jättäneestä Abe Shinzosta ja hänen poliittisesta perinnöstään. Artikkelin piti aluksi ilmestyä syyskuussa, joka olisi ollut sangen looginen julkaisuajankohta – Abe ilmoitti eroavansa elokuussa ja jätti tehtävän lopulta syyskuussa. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska hauduttelin juttua aika kauan: Word-tiedostoa tarkastellessa selviää, että tiedosto luotiin syyskuun lopulla, josta on melko pitkä matka lopulliseen julkaisupäivämäärään (16.12.). No, parempi myöhään, kun ei milloinkaan.
Pituuden puolesta jutusta piti karsia jonkun verran Aben perhetaustaa ja nuoruusvuosia käsittelevää materiaalia. Alkuperäisessä versiossa käsiteltiin pidemmin myös Aben isoisä Kishi Nobusuken poliittista perintöä sekä taustaa, mutta tämä jäi pois lopulta aika loogisesta syystä: artikkeli keskittyy ensisijaisesti Abeen ja hänen saavutuksiinsa pääministerinä, jolloin kattavat historialliset taustoitukset on syytä pitää minimissä. Kishillä on kuitenkin ollut ilmeisen iso vaikutus pojanpoikaansa: kaksi hiljattain lukemaani Aben elämää ja uraa käsitellyttä kirjaa – Tobias S. Harrisin The Iconoclast ja keskustavasemmistolaisen Asahi Shimbun -lehden toimittajien kirjoittama Kono kuni wo yurugasu otoko (”Mies, joka järisytti Japania”) – lähtevät kumpikin liikkeelle kertomalla ensin Kishin poliittisesta urasta. Tähän syynä ei toki ole vain Kishin suora vaikutus itse Abeen, sillä Kishin tarina toimii myös taustoituksena Aben suvun poliittisesta aktiivisuudesta.
Seuraava ote on Ulkopolitist-artikkelista, joka toiminee yleisenä johdatuksena sille, miten Aben ja Kishin poliittis-ideologinen suhde yleensä nähdään:
”Kishillä oli Abeen suuri vaikutus: hänen poliittisessa ajattelussaan korostui näkemys, jonka mukaan Japanin tulisi karistaa jaloistaan toisen maailmansodan tomut ja perintö ja nousta takaisin maailman suurfvaltojen joukkoon. Kishi – ja myöhemmin myös Abe – näki tavoitteen saavuttamisen kannalta keskeiseksi poistaa, tai vähintäänkin muokata, Japanin perustuslain yhdeksättä artiklaa, joka kieltää maalta sodankäynnin ja asevoimien ylläpidon. Abelle perustuslakimuutos olisi toki antanut mahdollisuuden vankistaa Japanin itsepuolustusvoimien laillista perustaa, mutta muutos olisi toiminut ennen kaikkea symbolisena irtiottona amerikkalaisten miehittäjien kynästä syntyneestä perustuslaista”.
Mutta kuka Kishi oikein oli?
Kishi Nobusuke ja Abe Shinzo: The Iconoclast
Kishin nimeen törmää erityisesti lukiessaan sodanjälkeisen Japanin politiikasta, jossa Kishi yhdistetään liberaalidemokraattisen puolueen (LDP) konservatiivisempaan ja nationalistisempaan siipeen sekä hänen päätökseensä runnoa Yhdysvaltain ja Japanin turvallisuussopimuksen uusiva laki (“anpo”) opposition ja laajojen kansanjoukkojen vastustuksesta huolimatta vuonna 1960. Kishi joutui lain läpimenon jälkeen eroamaan, jonka jälkeen Japanin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa määritti 90-luvulle saakka hänen kilpakumppaninsa Yoshida Shigerun (pääministerinä 1946–1954) mukaan nimetty ”Yoshidan doktriini”, jossa Japani jätti ulkoiset turvallisuusasiat pitkälti Yhdysvaltain kontolle ja keskittyi talouskasvun vauhdittamiseen. Kishin oma, laajempi tarina ei kuitenkaan ollut itselleni kovin tuttu ennen.
Kishi syntyi vuonna 1896 Yamaguchin prefektuurissa. Keskiluokkaisen perheensä ja sukulaisyhteyksien avulla Kishi pääsi opiskelemaan Tokiossa sijaitsevissa eliittikouluissa, jota kautta hän päätyi lopulta Tokion keisarilliseen yliopistoon, joka oli – ja on nykyisin edelleen (miinus sana ”keisarillinen”) – Japanin kovatasoisin yliopisto. Valmistuttuaan Kishi aloitti uransa virkamiehenä maan talous- ja teollisuusministeriössä 1920-luvun alussa. Yli kymmenvuotisen virkamiesuran jälkeen Kishi päätyi vuonna 1936 varaministeriksi Japanin 30-luvun alussa valloittamassa Mantšuriassa sijaitsevan Manchukuon nukkehallituksen palvelukseen. Talouspoliittisesti Kishin kolmevuotiskausi Mantsuriassa ei vaikuttanut erityisen loisteliaalta, mutta hän onnistui siellä ollessaan ystävystymään kenraali ja myöhemmin pääministeriksi nousseen Tojo Hidekin kanssa. Tojon noustessa pääministeriksi vuonna 1941 antoi hän Kishille talous- ja teollisuusministerin salkun, ja Kishi oli myöhemmin myös mukana koordinoimassa Japanin sotaa käyvän maan ammustuotantoa. Sotaonnen kääntyessä Japania vastaan vuonna 1944 Kishi kääntyi Tojon johtajuutta vastaan kehottaen pääministeriä solmimaan rauhansopimus Yhdysvaltojen kanssa, ja kaatoi lopulta Tojon hallituksen. Harris huomauttaa, ettei Kishin vastustus kuitenkaan kummunnut mistään ideologisesta pasifismista, vaan poliittisesta pitkänäköisyydestä: Kishi koki, että Tojon vastustamisella voisi kerätä poliittisia irtopisteitä sodan päätyttyä.
Useiden muiden sodanajan poliittisten johtajien sekä sotilasjohtajien tavoin Kishi tuomittiin “A-luokan” sotarikoksista Tokion kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa, ja hän vietti 3 vuotta sotavankina Sugamon vankilassa Tokiossa. Kylmän sodan luomat jännitteet toimivat kuitenkin Kishin poliittisena pelastuksena: Kylmän sodan käynnistyessä Yhdysvallat päätti rakentaa Japanista tärkeän liittolaisen kommunistisen maailman kupeeseen. Koska japanilaiset konservatiivit – kuten Kishi – eivät liiemmin itsekään perustaneet kommunismista, löysivät konservatiivit ja Yhdysvallat nopoeasti poliittisesti yhteisen sävelen. Kishi näkikin siten asiassa mahdollisuuden: Yhdysvaltojen pyrkimys tehdä Japanista tärkeä liittolainen tarjoaisi loistomahdollisuuden palauttaa Japanin suurvaltastatus.
Kishi vapautettiin Sugamosta vuonna 1948, jonka jälkeen hän pyrki hanakasti takaisin kansalliseen politiikkaan. Kishi ei perustanut silloisen pääministeri Yoshidan matalan profiilin turvallisuuspolitiikkaa painottavasta linjasta: hänen mielestään Japanin tulisi pyrkiä nousemaan uudelleen suurvallaksi, mukaan lukien turvallisuuspolitiikassa, ja toimimaan Yhdysvaltain tasavertaisena liittolaisena. Tämän saavuttaakseen Kishi oli kärkevästi muun muassa perustuslakiuudistuksen kannalla, jonka takia Yoshida pyrkikin pitämään hänet loitolla johtamastaan liberaalipuolueesta. Kishi päättikin lähteä rakentamaan uutta, konservatiivisempaa puoluetta yhdessä Hatoyama Ichiron kanssa (jonka pojanpoika, Hatoyama Yukio, toimi demokraattipuolueen pääministerinä 2009–2010). Puolueen nimeksi tuli demokraattipuolue, joka erinäisten vaiheiden jälkeen yhdistyi liberaalipuolueen kanssa luoden LDP:n vuonna 1955. Puolue koostui useista eri keskusta-oikeistolaisista ideologisista ryhmittymistä, joiden joukosta löytyi kannatusta niin Yoshidan varovaiselle linjalle kuin Kishin konservatiivisemmalle linjalle. Kishi toimi aluksi uuden puolueen pääsihteerinä nousten lopulta puoluejohtajaksi ja siten pääministeriksi vuonna 1957.
Harrisin mukaan Kishi nousi kuitenkin pääministeriksi auttamatta liian myöhään muuttaakseen perustuslakia. Kävi ilmi, että kansa oli perin tyytyväinen uuteen perustuslakiin ja sen myötä luotuun matalan profiilin turvallisuuspoliittiseen linjaan. Kishin halukkuus muuttaa tuoreeltaan syntynyttä konsensusta kohtasikin laaja-alaista vastarintaa niin kansan, opposition kuin oman puolueensakin riveissä. Kuten ylempänä mainittiin, Kishin pääministeriys kaatui lopulta vuoden 1960 Yhdysvaltain ja Japanin välisen turvallisuussopimuksen solmimisen myötä. Kishi pyrki uudelleenneuvottelemaan sopimuksen sisällön niin, että maiden välinen turvallisuussuhde muuttuisi tasa-arvoisemmaksi, ja hänen johdollaan Japani onnistuikin esimerkiksi poistamaan sopimuksesta kohdan, joka olisi sallinut Yhdysvaltojen puuttumisen Japanin sisäiseen turvallisuuteen. Sopimus joutui kuitenkin valtavan ryöpytyksen kohteeksi. Vasemmistolaisemmat puolueet ja rauhanaktivistit eivät kokeneet läheisempiä Yhdysvaltain ja Japanin välisiä turvallisuussuhteita mitenkään positiivisena asiana, eikä edes liberaalidemokraattien sisälläkään ollut konsensusta siitä, oliko uusi sopimus todella tarpeen.
Kishin päätös runnoa laki parlamentin alahuoneen läpi ilman opposition kansanedustajien läsnäoloa toimi lopullisena naulana Kishin (poliittiseen) arkkuun. Kishin toiminnan nähtiin sotineen demokratian normeja vastaan. Kun Tokion yliopiston opiskelija Kamba Michiko menehtyi poliisin ja mielenosoittajien yhteenotossa 15.6.1960, kasvoi puolueen sisäinen ja ulkoinen paine Kishille liian kovaksi, jolloin hän päätti erota pääministerin tehtävistä. Ero ei kuitenkaan tarkoittanut eroa politiikasta: Kishi jäi kansanedustajaksi, ja hän pysyi vaikutusvaltaisena LDP:n jäsenenä vielä vuosikymmenien ajan. Kuten Harris huomauttaa, Kishi teki politiikassa paljon muutakin: hän muun muassa asetti YK:n Japanin ulkopolitiikan keskiöön, ja pyrki myös luomaan hyvinvointivaltion perustuksia. Turvallisuussopimus lienee kuitenkin edelleen ensisijainen asia, josta Kishi muistetaan nykypäivänäkin.
Kishi oli Aben isoisä hänen äitinsä Yokon puolelta. Aben isä, Abe Shintaro, aloitti uransa toimittajana, kunnes hän pyrki (Kishin vastustuksesta huolimatta) politiikkaan voittaen paikan alahuoneen edustajana vuonna 1955. Shintaro itse oli niin ikään osa poliittista dynastiaa, sillä hänen isänsä, Abe Kan[i], oli itse kansanedustajana 40-luvulla. Kan oli poliittisesti Kishin vastakohta: Kishin koordinoidessa sodanaikaisen Japanin teollista tuotantoa vastusti Kan kiivaasti Japanin sotia niin Kiinan ja myöhemmin Yhdysvaltojen kanssa. Kan kuitenkin kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen vuonna 1946, jolloin hänellä ei ollut koskaan suoraa vaikutusta pojanpoikaansa Shinzoon.
Abelle Kishi oli läheinen hahmo. Shintaro nousi parlamenttiin vuonna 1958, jonka seurauksena Aben isä ja äiti viettivät usein paljon aikaa kampanjoimassa ja luomassa suhteita paikallisiin Yamaguchin prefektuurissa. Aben ja hänen veljiensä kasvatuksesta vastasikin usein perheen lastenhoitaja. Abe ja hänen isoveljensä Hironobu viettivät myös toisinaan aikaa Kishin luona, joka Harrisin mukaan leikki mielellään lastenlastensa kanssa. Harris kuvaa Aben kertovan omassa kirjassaan vierailleensa lapsena pääministerin virka-asunnolla ja ihmetelleensä, mitä ihmettä virka-asuntoa ympäröivät mielenosoittajat huutelivat – ja miksi he haukkuivat hänen isoisäänsä. Abelle Kishi oli ystävällinen ja mukava isoisä, kun taas monelle japanilaiselle Kishi symboloi Japanin sodanaikaista konservatiivista ja demokratiaa halveksivaa linjaa. Tämä ero selittänee ainakin osittain Aben pyrkimystä puolustaa isoisäänsä, ja Harris kertookin lapsuuden kokemusten jättäneen Abeen vahvan muistijäljen.
Kishin varjo: Kono kuni wo yurugasu otoko
Syyskuun loppupuoliskolla 2015 Japanin parlamentti hyväksyi uuden turvallisuuslain, joka antoi Japanin itsepuolustusvoimille mahdollisuuden rientää liittolaisen (käytännössä Yhdysvaltojen) apuun tiettyjen ehtojen[ii] täyttyessä. Kolme päivää myöhemmin Abe ja Yoko, hänen äitinsä, matkustivat Shizuokan prefektuurissa sijaitsevalle Fujin hautausmaalle, johon Shintaro ja Kishi on haudattu.
Aben hallinnon turvallisuuslaki oli kerännyt laajaa vastustusta niin opposition kuin kansankin riveissä, eikä LDP:n hallituskumppani Komeitokaan ollut järin innostunut laista. Kirjassa huomioidaan, kuinka Abe viittasi isoisäänsä Kishiin laista käytävässä parlamentaarisessa väittelyssä kuvaamalla oppositiopuolueiden turvallisuuslakia vastustavien argumenttien olevan lähes täsmälleen samat kuin väitteet, joilla oppositio vastusti Kishin läpi runnomaa Yhdysvaltain ja Japanin välistä turvallisuussopimusta. ”Oppositiopuolueet väittävät, että turvallisuuslain myötä sotkeutuisimme sotaan, ja aviomiehet ja lapset pakotettaisiin rintamalle. On valitettavaa, että oppositio turvautuu tällaisiin äärimmäisen vastuuttomiin lausuntoihin”, Aben kerrotaan sanoneen parlamentissa, ja lisänneen, kuinka ”nykyiset väitteet muistuttavat hyvin paljon niitä lauseita, joita Kishi kohtasi parlamentissa”. Kirjassa huomautetaan, kuinka aivan kuten Kishi, myös Abe lopulta runnoi turvallisuuslain läpi valtavista mielenosoituksista huolimatta. Suurimpana erona on toki se, että vuosikymmenien saatossa LDP:n sisäinen mielipide oli lopulta ajautunut Kishin ja myöhemmin Aben turvallisuuslakia – ja perustuslakiuudistusta – tukevan linjan taakse, eikä puolueen sisällä ollut enää vuonna 2015 nähtävissä samankaltaisia, syviä jakolinjoja kuin minkä kanssa Kishi kamppaili yli 50 vuotta aiemmin.
Turvallisuuslain ohella kirjassa spekuloidaan Kishin perinnön olevan nähtävissä myös toisessa teossa, joka tapahtui noin kuukautta ennen lain läpimenoa. Toisen maailmansodan päättymisen 70-vuotisena merkkipäivänä Abe piti puheen, jossa hän käsitteli sodan perintöä sekä Japanin toimia sodan aikana. Jo ennen puheen pitämistä monet olivat huolissaan, mitä Abe tulisi sanomaan puheessaan. Pyrkisikö hän jollain tavalla puolustelemaan Japanin toimia Toisessa maailmansodassa, vai vesittäisikö hän 20-vuotta aiemmin pääministeri Murayama Tomiichin silloin melko positiivisesti vastaanotetun ja selkeästi sotaa ja Japanin toimia katuvan 50-vuotismerkkipäiväpuheen?
Ihan näin pitkälle Abe ei puheessaan mennyt, mutta kirja kuvaa Aben puhetta joka tapauksessa ”epäselväksi” (aimai). Vaikka Abe toisti Tomiichin puheessa käytettyä termiä ”hyökkäys” (“aggression”), toteaa kirja Aben lausunnon vesittäneen sanavalinnan merkityksen listaamalla sen vain yhtenä terminä muiden joukossa (”incident, aggression, war”) pyrkien siten ”häivyttämään” Japanin roolia. Kirjan mukaan Tokion kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Japanin toimet tuomittiin ”hyökkäyssodaksi”, mutta useat Japanin silloiset johtohenkilöt – kuten Kishi – kutsuivat sotaa ”puolustussodaksi”. Kirjan mukaan Aben sanavalinta voidaan tulkita yritykseksi suojella Kishin perintöä. Toisaalta sanavalinnan voi nähdä myös esittävän hyvän esimerkin Aben omasta ajattelusta Japanin toiminnan osalta, eikä kyseessä ole välttämättä suoranaisesti Aben pyrkimys “puolustaa” isoisäänsä. Kishi ei luonut Aben ajattelutapaa asian suhteen: hänellä on kuitenkin epäilemättä ollut jonkinasteinen vaikutus pojanpoikansa ja Japanin pitkäikäisemmän pääministerin ajatteluun asian suhteen.
Lähteet
- Asahi Shimbun -lehden toimittajat. Kono kuni wo yurugasu otoko. Chikuma Shobō (2016). Japaninkielinen nimi: この国を揺るすが男 安部晋三とは何者か
- Tobias S. Harris. The Iconoclast: Shinzo Abe and the New Japan. Hurst Publishers (2016).
[i] Kan oli aikalaisekseen rohkea poliitikko, joka voitti paikan 1942 järjestetyissä alahuonevaaleissa, jossa vain harva Japanin sotia (eli hallituksen linjaa) vastustava poliitikko pääsi parlamenttiin.
[ii] Kerrankin mahdollisuus mainostaa omaa gradua! Lakia ja sen sisältämiä rajoitteita käsitellään kappaleessa 5 (”The collective self-defence law of 2015”).
Eero Tuorila 
