Naruhito on nyt virallisesti Japanin keisari. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta ansiokkaan artikkelin jo keväällä, joten en käsittele uutta tai vanhaa keisaria sen enempää. Päättyneestä 30-vuotisesta Heisei-aikakaudesta ja sen aikana tapahtuneista merkittävistä yhteiskunnallisista muutoksista voi puolestaan lukea Japan Timesin Defining the Heisei Era–artikkelisarjan artikkeleista.
Keisariin liittyvä uutisointi palautti kuitenkin mieleeni John W. Dowerin erinomaisen kirjan Embracing Defeat: Japan in the Wake of World War II, jossa Dower kertoo yksityiskohtaisesti Japanin yhteiskunnasta maan antautumisen jälkeen. Vaikka kirja on kokonaisuudessaan kiehtova, jäi itselleni erityisesti muistoon kirjan kymmenes kappale, joka käsittelee keisaria ja hänen asemaansa antautumisen jälkeen.
Dowerin mukaan kansalaiset suhtautuivat antautumisen jälkeen keisariinsa jokseenkin välinpitämättömästi, eikä valtaosaa japanilaisista erityisesti kiinnostanut mitä miehittäjät Hirohitolle tekevät (toisin kuin amerikkalaiset itse ajattelivat). Kuten Dower kirjassaan arveleekin, oli kansalaisten sodanaikainen keisarifanaattisuus todennäköisesti ainakin osittain pinnallista, sosiaalisten normien sanelemaa käytöstä.
Yhteiskunnan vapautuminen ja “keisari” Kumazawa
Muualla kappaleessa on mukana kiehtova tarina kekseliäästä, 58-vuotiaasta nagoyalaiskauppias Kumazawa Hiromichistä, joka nousi sodan jälkeen kuuluisaksi väittäessään vuonna 1946 olevansa Japanin todellinen keisari. Kumazawa ei väitteissään ollut lainkaan ainoa, ja hänen kilpailijoihinsa lukeutuivat muun muassa ”keisarit” Nagahama, Sado, Tomura, Yokokura ja Miura.
Kumazawa oli pyrkyreistä tavallaan uskottavampi, sillä hän väitti olevansa niin kutsutun eteläisen hovin jälkeläinen. Hovi oli hävinnyt 1300-luvulla pohjoiselle hoville kiistan siitä, kumpi suku on oikeutettu keisarin valtaistuimen perijä, ja keisarisuku onkin siitä lähtien perustunut pohjoiseen sukuhaaraan.
Dowerin mukaan on historian valossa teoreettisesti mahdollista perustella eteläisen hovin olleen lähempänä ”todellista” keisariperimää. Tämä teoreettinen perustelu riitti Kumazawalle, joka lähti sukunsa siunauksen saatuaan kiertämään maata ja keräämään tukijoita väitteelleen, nimittäen keisari Hirohitoa (Shōwa) sotarikolliseksi. Liittoutuneiden miehitysarmeijan johtajaa kenraali Douglas MacArthuria Kumazawa kutsui puolestaan ”taivaiden lähettilääksi” – oletettavasti siksi, että Kumazawa osasi arvata, kenen kautta mahdollinen päätös keisarin vallasta poistamisesta menisi miehityksen aikaan.
Kuten saattaa arvata, ei Kumazawa lopulta onnistunut kampeamaan Hirohitoa ulos Tokion keisarillisesta palatsista. Pienen maistiaisen keisarillisesta elämästä hän ehti kuitenkin saada: Hirohiton vieraillessa Nagoyassa lokakuussa 1946 Kumazawa kurvasi autollaan keisarin autosaattueen häntäpäähän.
Dowerin kirjan osalta Kumazawan tarina päättyy tähän, ja Dowerille Kumazawa on lähinnä esimerkki sodanjälkeisen Japanin vapautuneemman yhteiskunnallisen ilmapiirin mahdollistamista ilmiöistä jossa jopa keisarin aseman kysenalaistamisesta oli tullut laillisesti ja tietyllä tavalla myös sosiaalisesti hyväksyttävää. Kumazawa oli aikakautensa tuote niin omalaatuisuudessaan kuin myös keräämässään näkyvyydessä, eikä hänen kaltainensa julkisuuden henkilö todennäköisesti nousisi nykyään enää samalla tavalla julkisuuteen.
Mitä Kumazawalle lopulta kävi? Japaninkielinen Wikipedia kertoo, että Kumazawan status julkkiksena hiipui vähitellen, ja 50-luvulla entisestä “keisarista” väännettiin lähinnä vitsejä Japanin viikkolehdissä. Sketsi oli nähty, sille oli naurettu, ja oli aika siirtyä seuraaviin vitseihin – vaikka Kumazawa itse ei nähnyt väitteissään mitään vitsin aihetta.
Eero Tuorila 
